Aamulla en ollut uskoa silmiäni kun katsoin kelloa, se oli kahdeksan. Siis meidän lapset osaakin joskus nukkua! Kerrottakoon, että meillä ollaan oltu aina aamuvirkkuja. Kello viisi-kuusi on tässä talossa se normaalimpi heräämisaika. Siis monesti jo ennen kuin kukkomme Herra Hermanni Hakkarainen kiekaisee. Aika mukava päivän aloitus, vaikka ulkona sää ei ollutkaan niin mukava. Vettä satoi koko päivän, joten saimme keskittyä mm. vesivärittelyyn ja valokuvien järjestelyyn.
Mehua, muroa, puuroa, maitoa, kakkaa... Niitä kaikkia olen tänään siivonnut lattioilta. Elämä ei ole pelkkää kiiltokuvaa, ei todellakaan. Iltapalalla nostin jo kädet ylös ja annoin olla. Siivoan loput sitten kun saan kolme lasta unille. Siellä ne nyt tuhisevat, ne päivämme riiviöt ja päivämme aarteet. Vaikka tämän hetkinen elämänvaiheemme tuntuu aika ajoin kaaokselta ja suorittamiselta, tunnen valtavaa ylpeyttä kolmesta pojastamme. Ja onnea kaikesta mitä meillä on. Kumpa aina osaisi sen kaatuneen puuron ja maitomukin takaakin ajatella positiivisesti. Lapset ovat kuitenkin niin lyhyen hetken pieniä. Veikkaan, että näitä vuosia tulee vielä ikävä! Eilen tuli kuluneeksi tasan vuosi kuopuksemme kastajaisista. Vuosi, minne se meni?
.JPG)
.JPG)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti